Kevään tulon sitkeys ei hirveästi haittaa. Kaunis auringon paiste ja hohtavat hanget. Tippuvat räystäät iltapaäivällä tuovat kuitenkin kevättä lähemmäksi. Uuden kasvun ihmeen seuraaminen kylvöksissä saa minut ajattelemaan Nelliä. Lohdullista! Välillä minulla on huono omatunto siitä, että en enää ajattele häntä joka päivä. Huomasin, etten ole haudallakaan käynyt pariin viikkoon. Kynttilä ei pala. Aivan kuin olisin hylännyt lapseni.....Toipumisesta kai on kyse. Vähän vielä eteenpäin, niin ehkäpä ajattelen vain mukavia lämpimiä muistoja hänestä, kauniista tyttärestäni :) Vielä ei ole kuitenkaan sen aika. Suru on hyvin pitkä ja hidas prosessi, henkilökohtainen.
Facebookissa oli hauska vanhojen kuvien viikko. Skannasin ison kasan vanhoja kuvia omasta lapsuudestani ja myös omista lapsistani. Pitäisi ottaa oikein urakaksi ja tehdä vihdoin ne albumit, jotka jäivät puolitiehen silloin ruuhkavuosina. Nellin albumin voisin aloitaa tällä kuvalla:
 |
| Nelli päivän vanhana sylissäni 17.01.1985 |
Suloinen kuva.
VastaaPoistaOn hienoa, sitten kun huomaa muistavansa mennyttä rakasta hymy huulilla, mukavien ajatusten kanssa.