KUNTOUTUSTA

Olin viisi päivää Mielenterveysseuran järjestämällä kuntoutusjaksolla. Viisi todella raskasta ja todella antoisaa ja lohdullista päivää. Oman pään toimiminen on jatkuva ihmetyksen aihe.....välillä luulee olevansa jo sinut surun kanssa. Seuraavassa hekessä on  jälleen pohjaton suru ja ikävä. Vertaisryhmät ovat kyllä parasta, mitä voin toivoa. Jokaiselta vertaiselta voi saada jonkin uudenlaisen näkökulman, mitä pohtia.  Miten paljon voikaan olla viisautta surullisissa äideissä!!!!! Voi kuulostaa oudolta, mutta siltä minusta tuntui, kun kuuntelin toisia, joiden lapset olivat myös tehneet itsemurhan. Tuttuja asioita ja tunteita kaikki! Silti kuitenkin niin ainutlaatuisia ja koskettavia! Jokainen tarina, jokainen menetetty nuori ja jokainen äiti on totta! Todellisuuden hyväksyminen on vaikeaa ja haastavaa. Jokaisen on löydettävä siihen ihan oma polkunsa, mutta vertaisten kanssa sen polun löytäminen voi olla paljon helpompaa. Osan matkaa voimme myös kulkea yhdessä toisiamme tukien :)

Tuntuu, kuin olisi ollut pitkällä matkalla, vaelluksella, joka oli äärimmäisen raskas ja kuluttava. Perille pääsy toi kuitenkin levon ja rauhan ja paljon hienoja muistoja :). Niiden muistojen avulla saa taas voimia arkeen ja surun kohtaamiseen. Lapsiemme kuolemista on eri pituisia aikoja. Ajan sanotaan muuttavan surua. Se ei häviä, mutta alkaa saada erilaisia muotoja, jotka eivät tee niin kipeää enää. Se tuli keskusteluissa esille ja tuntuu
 lohduttavalta. Monenlaisia tunteita tuli esille, mutta suurimmalla osalla myös samoja tunteita, joita luuli olevan vain itsellä. Olen ollut aiemminkin vertaisryhmissä ja tämä asia on helpottanut.... ettei ole yksin näine raastavine tunteineen.

Tähän kuntoutukseen kuuluu kolme jaksoa. Seuraava on keväällä. Odotan mielenkiinnolla ja luottavaisena sitä jaksoa. Olen tutustunut uusiin hienoihin  ihmisiin ja saanut uutta voimaa arkeen ja surutyöhön.....ei vaan suru-urakkaan. Työ on ihan liian pieni sana tämän asian kohdalla.