Tyttäreni Nelli Valpuri kuoli 27.09.2008. Hänen elämänsä oli ollut hyvin raskasta mielenterveysongelmien ja päihderiippuvuuden vuoksi jo vuosia. Hän päätti lakata elämästä.....Vaikka me läheiset kuinka rakastimme, yritimme auttaa ja tukea, niin emme kyenneet häntä pelastamaan. Tässä blogissa muistelen ja kerron hänen elämästään sellaisena kuin sen näin ja koin. Kerron myös suruun ja menetykseen liittyvistä tunteista ja kokemuksista.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

KESÄ

Kesällä muistelen Nelliä jotenkin valoisammin. Puutarhassa puuhailu on surutyötä, joka lohduttaa ja palkitsee. Minusta tuntuu, että teen kaiken tämän, että Nelli eläisi muistoissani....ehkä tästä onkin tulossa muistojen puutarha.....ajattelen häntä usein kitkiessä tai istuttaessa jotain uutta. Oma mielikin uudistuu ja rauhoittuu kasvien kauneudesta nauttiessa. Luonnon värit, tuoksut ja äänet vievät raskaat ajatukset onneksi pois.....

Istutin Nellille oman ruusun......se teki kaksi kukkaaa vasta, mutta sitä kauniimpia:)
Sen nimi on `Red Nelly`
Lähettänyt klo
Tunnisteet:

8 kommenttia:

  1. anja1. heinäkuuta 2011 klo 10.54

    Halaus sinulle Eija. Eilen tuli viisi vuotta nuorimman tyttäreni kuolemasta. Meidän äitien suru ei häviä koskaan ja muistot nousevat mieleen päivittäin.

    VastaaPoista
  2. Eija2. heinäkuuta 2011 klo 21.43

    Niinhän se on.....onneksi ajan myötä alkavat myös valoisat ja ihanat muistot tulla pintaan. Raskaat muistot jäävät taka-alalle.

    VastaaPoista
  3. Nenunen6. heinäkuuta 2011 klo 0.02

    Kaunis ruusu. Puuhailu kukkien, niin tai minkä hyvänsä kanssa, josta pitää vie ajatuksia kauemmas surusta. Ja kun aikaa kuluu, se vääjäämättä alkaa pikku hiljaa kullata muistoja, pian jo voi edesmennyttä muistella hymynkareen kera kun muistaa jonkun kivan asian hänestä. Toisilla kestää pidenpään, toisilla lyhyemmän ajan se kaikista syvin suru joka tuntuu vievän syvälle surun mustaan aukkoon.
    Mukavaa touhuilua kukkasten kanssa ja aurinkoista Heinäkuuta.

    VastaaPoista
  4. Inkivääri17. elokuuta 2011 klo 9.12

    Kaunis on Nellyn Nellyruusu - näin tulee lisää hyviä muistoja...

    VastaaPoista
  5. Marjattah4. syyskuuta 2011 klo 7.55

    Eija, lupasin tulla vastavierailulle blogeihisi. Luin tämän yhtäpäätä. Vaikeaa löytää sanottavaa, tiedät varmaan. Juuri siksi ihmiset usein välttelevät surevaa, olet ehkä senkin huomannut? Kuivaan nyt silmälasini, sillä haluan kuitenkin tervehtiä sinua.
    En osaa kuvitella suurempaa surua kuin oman lapsen menettäminen. Blogisi antaa toivoa kohtalotovereille. Ihmisestä löytyy käsittämättömiä voimavaroja. Suru ei koskaan katoa. Se kuitenkin muuttuu ja elää. Sinä huomaat, että kaikki vuodet Nellin kanssa ovat tallella, ne ovat sinulla. Silti uskallat myös elää eteenpäin, ja ottaa vastaan ilon, milloin elämä sitä tarjoaa.

    Ja puutarha! Minullekin puutarha on antanut voimaa äitini kuoleman jälkeen. Myös kirjoittaminen siitä kaikesta.

    Kaunista syksyä toivotan sinulle.

    VastaaPoista
  6. Eija7. syyskuuta 2011 klo 16.40

    Kiitos Marjattah viestistäsi:) Olen huomannut osasta ihmisiä, miten vaikeaa on kohdata sureva. Olin itsekin aiemmin samanlainen, ainakin osittain. Pelotti, kun ei oikein tienny, mitä sanoa. Aina ei kyllä tarvita sanoja. Nyt sen tiedän. Kosketus tai halauskin riittää kertomaan osanotosta. Lapsen kuolema on vielä vaikeampi asia, siksi päätin olla avoin. Olen saanut tästä avoimuudesta pelkkää hyvää:) Kukaan ei ole ollut ilkeä tai kohdellut minua huonosti. Olen löytänyt vertaisia ja monia muita, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia elämän kaikista alueista.
    Lämpimät kiitokset siitä kaikille teille, jotka olette olleet tässä mukana, niin kirjoittamalla kuin muutenkin:)

    VastaaPoista
  7. Anjas Hill8. syyskuuta 2011 klo 17.58

    En osaa sanoa mitään, joten paras on olla hiljaa.
    Kuitenkin halusin, että näet minun lukeneen...Anja

    VastaaPoista
  8. Eija8. syyskuuta 2011 klo 21.31

    Kiitos myös sinulle Anja:)

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)