KOLME VUOTTA

Nelli jouluna 2006. Se oli viimeinen lämmin yhdessäolon hetki.

Kolme vuotta on kulunut Nellin kuolemasta ....vieläkään en oikein tajua, onko aika pitkä vai lyhyt. Se on vain mennyt! Aika usein pohdin tätä ajan kulumista ja sen merkitystä surun yhteydessä. Ajan kuluminen on toki vähän helpottanut surua tai muuttanut sen erilaiseksi. Onko se sitten helpompaa kuin vuosi sitten? Hyökyaaltomainen, äkkiä tuleva surun puuska, sellaista ei ole ollut vähään aikaan. Onneksi! Arki sujuu omalla painollaan ja nautin ja iloitsen monista asioista.....mutta sitten, usein illalla ennen nukahtamista, kaikki suru ja muistot alkavat pyöriä mielessä. Haluaisian vain nukkua ja unohtaa ne ikävät muistot! Haluan muistaa ja muistella niitä aikoja, jolloin elämä hymyili ja Nelli oli läsnä meidän kaikkien läheisten elämässä. Tämä muistojen, muistamisen ja muistamattomuudenkin pelon olen tainnut kertoa jo moneen kertaan. Taitaa kuulua tähän prosessiin sekin, asioiden toistaminen. Niin kauan pitää toistaa ja kertoa kuin se tuntuu tarpeelliselta!

Olen käynyt paljon harvemmin haudalla viime aikoina. Enää en ole saanut siitä samanlaista lohtua kuin aiemmin. Onhan se muistopaikka, mutta ei enempää. Nelli on eniten läsnä minulle ympäröivässä luonnossa, puutarhassa, jota hoidan . Hyvä niin:)

Mietin, mitä laittaisin sellaista tähän, mikä tuntuu nyt hyvältä ja lohduttavalta. Selasin kortteja, kirjeitä ja saattotilaisuuden puheen. Sieltä se löytyi.....

                    INTIAANIRUNO

Kun olen kuollut
itke minua hiukan,
ajattele minua joskus,
mutta älä liikaa.
Nyt ja aina,
muista minut sellaisena kuin olin.
Joskus muisteloissa on mieltä,
mutta ei pitkään.
Jätä minut rauhaan
niin minäkin jätän sinut.

Ja kun elät, kiinnitä ajatuksesi eläviin.