Tämä Nellin ystävän Riikan muistotilaisuuteen kirjoittama satu on minulle hyvin tärkeä. Se kertoo symbolisesti siitä, mitä tapahtui.
Kuvat ovat tekemistäni muistoteoksista, kollaaseista, joihin olen koonnut kuvien lisäksi muistoesineitä: Hautajaisruusujen terälehtiä, Nellille tärkeitä koruja ja omia maalauksiani.
Satu Mustikasta ja Mansikasta (Nellin muistoksi)
Olipa kerran kaksi tyttöä, Mustikka ja Mansikka. He tutustuivat toisiinsa kauniina poutakesänä. Mustikasta ja Mansikasta tuli nopeasti hyviä ystäviä. Syksyn tullen he istuivat usein iltaisin katsomassa tähtien syttymistä ja kertoivat hiljaa toisilleen unelmistaan, rakkauksistaan ja salaisuuksistaan. Kun jommallekummalle tuli murheita he lohduttivat toisiaan ja yleensä keksivät jotakin hauskaa tekemistä, jolla huolet haihtuivat. Paljon he keksivätkin. Paljon semmoistakin, mistä ei voinut kertoa kenellekään muulle.
Mustikka ihaili Mansikkaa. Mansikka oli hyvin kaunis ja lahjakas. Mansikka oli rohkea ja hieman villi ja tuntui luottavan siihen, että asiat aina järjestyivät – ja niin ne yleensä järjestyivätkin. Mustikka ja Mansikka kokivat yhdessä monta hauskaa seikkailua. Silloin viikonloput tuntuivat pitkiltä, kesät aurinkoisilta, illat kutkuttavan jännittäviltä ja keväisin saattoi haistaa kun lumi suli ja asfaltti lämpeni.
Eräänä päivänä Mansikka kertoi Mustikalle löytäneensä uuden hauskan paikan. Tytöt kävelivät metsän reunaan ja siellä virtasi suuri joki. Mansikka ja Mustikka istuutuivat joen reunalle ja riisuivat kengät ja sukat. Molemmat uittelivat varpaitaan viileässä vedessä. Joen pohjassa näkyi ongenkoukkuja ja paljon limaisia vesikasveja. Vesi oli tummaa ja siinä oli pelottavia pyörteitä. Mansikkaa nauratti, hän halusi mennä uimaan. Mustikkaa pelotti ja varpaitakin jo palelsi. Mansikka hyppäsi veteen kahlaamaan ja leikki kasveilla ja pärskytti vettä.
Alkoi tulla ilta ja Mustikka tahtoi pois metsästä. Mansikka ei halunnut lähteä kotiin. Hän halusi jäädä vielä uimaan ja lähteä katsomaan edemmäs, minne joki oikein virtasi. Mansikka kertoi, että joessa oli hauskaa ja pyysi Mustikkaa seurakseen. Mustikka mietti, pitäisikö hänen hypätä jokeen hakemaan Mansikka mukaansa. Mustikka ei kuitenkaan uskaltanut, häntä pelotti, että jos hän hyppäisi, hän voisi joutua virran pyörteisiin. Mustikka ei keksinyt keinoa ja lähti hämmentyneenä kohti kotia. Mansikan iloinen nauru helisi hänen korvissaan. Aina ennen he olivat palanneet jännittävistäkin seikkailuista yhtä matkaa.
Siitä lähtien Mansikka ei halunnut tehdä mitään muuta, kuin mennä joelle uimaan. Mustikka katseli usein rannalta, kun Mansikka pärski vedessä. Mansikan mielestä oli tylsää, etteivät he uineet yhdessä ja Mustikkaa harmitti, etteivät he enää tehneet muuta kun olivat joella. Eräänä päivänä Mustikka ei enää mennyt joelle, vaikka Mansikka pyysi. Mustikka ei käynyt joella moneen vuoteen. Joskus hän kaipasi Mansikkaa ja toivoi, että he voisivat olla ystäviä, niin kuin ennenkin. Hän tiesi, että Mansikka edelleen kävi uimassa ja oli siirtynyt virran mukana syvemmälle metsään.
Eräänä päivänä Mustikka sitten viimein meni metsän reunaan ja huhuili Mansikkaa. Mansikan ääni kuului kaukaa joelta, kuin kaikuna. Nauru ei enää helissyt ja Mansikka parahti juuttuneensa kiinni vesikasveihin. Mustikka mietti, että nyt hänestä oli jo tullut rohkeampi ja voimakkaampi, hän uskaltaisi mennä katsomaan Mansikkaa, vaikka metsä oli pimeä ja sinne ei kulkenut polkua. Mustikka ei kuitenkaan löytänyt tietään metsän keskeltä Mansikan luo.
” Elämä on kuuma päivä, kenties kuolema on viileä yö.
Elämä on matala poukama, kenties kuolema on kirkas, syvä vesi.”
- Mika Waltari –
Kiitos, Nelli, siitä ajasta, jonka sain viettää kanssasi. Ne muistot ovat pysyviä ja hyviä. Anteeksi, etten pystynyt kulkemaan rinnallasi pidemmälle. Minun on ikävä sinua.
Riikka
Voi, miten kaunista... Tuo kirjeidea, nuo kuvat, tuo pitkä tarina.... Silloin vain kun hautajaiset ovat yhtäkkiä siinä, ei tule kaikki mieleen.
VastaaPoistaIhania ja kipeän kauniita muistoja!
Voi kuinka kaunista ja herkkää - niin totta joka sana, niin keveätä ja niin raskasta, tuo kyynelet silmiini. Ja ihanat kuvat. Halaus sinulle♥
VastaaPoistaKiitos teille molemmille:) Olen niin onnellinen, kun pääsin vähän alkuun.Tosin taidan poukkoilla asiasta ja muistosta toiseen, mutta ei kai se mitään. Annan muistojen tulla siinä järjestyksessä kuin ne tulevat. Tuo Riikan kirjoittama satu on niin totta ja siksi niin liikuttava ja kipeä. Se oli hyvä, että vain toinen ystävyksistä menehtyi.....
VastaaPoistaMonta kertaa olen miettinyt sitä ja ollut kiitollinen, että mikä ihmeen varjelus on ollut mukana...Yhtä hyvin se Mansikka olisin voinut olla minä kuin Nellikin... Minulla olis ehkä jopa ollut siihen huomattavasti selkeämmät "motiivit" tai ainakin elämäntilanne ja kaikki ympärillä oli silloin paljon paljon enemmän sekaisin kuin Nellillä. Eikä tilaisuuksiakaan puuttunut, mutta tietysti olen nyt onnellinen että jokin minua esti tarttumasta siihen "syöttiin". Luulen, että pelko tai arkuus. Ja kaikkea näin jälkeenpäin ajateltuani olen muistanut aina puhua ujouden ja arkuuden puolesta esim. töissä, kun ujojen lapsien vanhemmat haluaisivat lapsistaan hinnalla millä hyvänsä rohkeita ja "sosiaalisia". Ujous tai arkuus terveessä määrin suojelee ihmistä.
VastaaPoistaNellin kohtalo on kyllä usein mielessä ja jotenkin niin väärin! Minun tuntemani Nelli oli kaikkea mitä itsekin olisin halunnut olla. Lämmin, älykäs, sanavalmis, rohkea, eloisa, empaattinen. luotettava...ihan paras ystävä. Oli vaikeaa ja kamalaa seurata vierestä mitä tapahtui ja vaikea ymmärtää, että tärkeä ihminen voi muuttua täysin toisenlaiseksi.
Niin se Riikka on!
VastaaPoistaUjous ja arkuus suojelee lasta. Nelli ei pelännyt mitään ja uskoi aina, ettei hänelle käy kuinkaan. Hän luotti ihan liikaa älykkyytensä voimaan.....niin väärin ajatella, että minulle ei voi tapahtua mitään:(. Sen Nelli koki pahimmalla tavalla. Siinä vaiheessa, kun hän ymmärsi, että oli päihderiippuvainen, paluuta ei enää ollut. Vaikka hän halusi irti päihteistä, voimat eivät riittäneet. Suomessa riippuvuuksia hoidetaan riippuvuutta aiheuttavilla lääkkeillä eli kierre oli valmiina Nellinkin kohdalla.Edelleenkin vihastun, kun ajattelen sitä, mitä hirveitä virheitä hoidoissa tehdään.Eikä kuunnella omaisia vaan leimataan oitis huonoiksi kasvattajiksi. Uskon, että olin ihan tavallinen äiti virheineni, mutta rakastin ja välitin. Hyväuskoinen kyllä olin ja luotin liikaa. Vaikka olisin tehnyt toisin,lopputulos olisi voinut olla sama.
Näillä tiedoilla osaisin ehkä enemmän. Jossittelu on ......
Jossittelu on...
VastaaPoistaNiin turhaa, ja ehkä kuitenkin vaihe joka on käytävä läpi.
Miten upea tapa muistaa kirjoittamalla kirje, tai satu.
Ja miten kaunis ja viiltävän tarkkanäköinen samalla.
Itse kirjoitin muistopuheen, mutta jouduin pyytämään toisen lukemaan sen.
Pojan opiskelukaverit olivat myös kirjoittaneet ihanan puheen runoineen.
Me tunsimme hänet tavallamme, he omallaan.
Niitä muistoja kuunnellessa vuoroin itketti ja nauratti.
Vasta jälkeenpäin ymmärsin että olisin voinut pyytää jättämään sen meille.
Niinhän se on, että se vaihe, kun järjestää hautajaisia, menee hyvin...kun on käytännöllistä tekemistä, mihin siirtää ajatukset.Sureminen alkaa vasta myöhemmin. Mutta, kyllä ainakin minä olin niin shokissa, etten pystynyt kaikkea miettimään tarkoin, saati muistamaan kaikkea. Jälkeenpäin sitten miettii helposti, että tuota ja tätä olisin voinut tehdä. Voimat vain eivät riitä kaikkeen ja se on hyväksyttävä :)
VastaaPoistaSinä olet/olit Nellille hyvä äiti. Olin jopa kateellinen siitä, miten ihana äiti ja hyvä koti Nellillä on. Sinulle oli helppo puhua asioista ja ymmärsit ja olit aina minuakin kohtaan tosi lämmin ja tuli aina tosi tervetullut olo vaikka pyörin teidän nurkissa jatkuvasti ihan kutsumattakin :) Ja olit silti ÄITI, et kaveri tai millään tavalla välinpitämätön. Kestit hyvin (tai ainakin niin luulin) sitä murrosikäisten kuohuntaa mutta kyllä myöskin puutuit asioihin kun niitä eteen tuli. Kyllä minä ainakin aina huomasin sen, että Nelliä rakastetaan paljon.
VastaaPoistaNelli oli taitava salaamaan asioita ja keksi erittäin hyviä selityksiä/valheita peitellääkseen todellisuutta, ei niiden takana ollutta olisi voinut aavistaa, koska ainakin silloin kun kaikki alkoi tai kääntyi hurjemmaksi, sitä ei näkynyt juurikaan ulospäin. Minäkin uskoin niihin vakuutteluihin ja valheisiin kauan, vaikka olin monessa paikassa ja tilanteessa myös Nellin mukana. Niihin myös halusi uskoa, koska eihän sitä totuutta olisi kestänyt ajatellakaan. Sitten kun en uskonut niin suutuin siitä kaikesta valehtelusta niin järkyttävästi että ystävyytemme ei enää kestänyt sitä että toinen elikin ihan erilaista elämää kuin olin uskaltanut ajatella :(
Kiitos Riikka kauniista sanoistasi:).Olitte niin ihana ystävyspari, sinäkin kuin oma tytär minulle! Toivon, että se rakkaus, mitä annoin lapsilleni, olisi riittänyt.Hyvinä hetkinä Nellikin sanoi, että hänellä oli turvallinen koti ja että hän mokasi ihan itse! Jokainen ihminen on omanlaisensa virheineen ja hyvine puolineen. Täydellistä tuskin löytyy.Joskus kyllä toivoisin, että olisin epäluuloisempi ihmisten suhteen. Olen kuitenkin hyväuskoinen, sen myönnän. Minä uskon aina ensimmäisenä ihmisistä hyvää ja että he puhuvat totta. Nelli huomasi tämän ja käytti kyllä hyväkseen tätä piirrettäni. Nellihän oli älykäs ja vakuuttava ja sairauden myötä hänestä tuli melkoinen valehtelija. Sitä minun oli hirveän vaikea uskoa ja hyväksyä! En olisi hylännyt lastani missään vaiheessa. Nelli pelkäsi hylkäämistä ja siksi asiat riistäytyivät käsistä, varsinkin kun asuimme kriittisessä vaiheessa eri paikkakunnilla. Sinä olit hyvä ystävä ja muitakin oli, mutta kukaan ei lopulta jaksanut.....Riippuvuussairaudet ovat hirvittävää tuskaa kaikille, niin sairaalle kuin lähipiirillekin.
VastaaPoista